Jaana Laakso, Soini

Jaana Laakso kotimetsässään Soinissa.

Jaana Laakso, 46, metsätoimihenkilö

Tarinoiden metsä

Kun tein ensimmäistä aukkoa omassa metsässä, sitä rajattiin nauhoilla. Nauhoja vedellessäni päätin säästää yhden puun. Ajattelin, että se saa sitten kertoa taimille, miten täällä eletään. On sitä tullut aina jälkeenkin päin katsottua. Sitä puuta olen halannut ja sanonut, että sinut minä säästin, saat olla tässä kuvion reunassa. ”

Vaikka metsä mielikuvitusta ruokkiikin, en minä siihen mystisesti suhtaudu. On silti helppo ymmärtää, miksi metsä mieltä inspiroi ja tätä kansaa kiehtoo. Se on lähellä hengellistä kokemusta, kun siellä oikein rauhoittuu. Taivas on heti siinä puiden yläpuolella. Ja jos siihen kuolis, niin siihenhän sitä maatuis, niin kuin puunrungot ja muutkin elolliset.

Läsnäoleva metsä

“Minä en olisi minä ilman metsää. En tiedä kuka olisin, joku onneton ihminen varmaan.”

Minulle kaikki tulee metsästä. Olen töissä metsänhoitoyhdistyksellä ja meillä on puolisoni kanssa omaa metsää, jossa teemme paljon töitä. Minulla on metsätila. Osaan minä tietysti siellä paljainkin käsin kulkea, ettei se pelkkä työmaa ole. Syksyllä saatan näön vuoksi ottaa marjakopan kävelylle ja kirjoitan joskus metsässä runojakin. Kynä ja vihko kulkee aina mukana ja kun mieleen tulee joku hyvä lause niin kirjoitan ylös. Ei oikeastaan ole päiviä, jolloin en metsään mene.

Ennen kaikkea metsä tuo minulle onnellisuuden tunteen. Onneen minä sitä metsää tarvitsen. Enkä haaveile mistään savottakämpästä, jossa ollaan viikkokausia. Luonto ja metsä on koko ajan niin läsnä taloani, että tulen mieluusti kotiin nukkumaan. Elän sellaista metsäarkea. En tarvitse mitään vautsivau-kokemuksia.

Kun kävin ensi kertaa ulkomailla Pohjois-Irlannissa, niin se oikein jysähti. Kuinka niillä siellä ei ole ollenkaan metsää! Silloin kaipasin kovasti kotiin. Voin kuvitella, että joillekin se on vuoret, saaristo tai tunturit, mutta minulle se on metsä.

Metsä tarjoaa niin paljon kiinnostavia pieniä hetkiä, joista arkeni koostuu. Ne ovat oikeastaan samalla juuri niitä kohokohtia. Metsä on paikka, jossa tunnen olevani kotona.”

Mielimetsä

Minun mielimetsäni on karu kalliometsä. Männikkö kuvaa minua. Se ei ole mitään tuottoisinta metsää, mutta jotenkin sitä ihminen leimaantuu ensimmäiseen metsäänsä. Minulle metsässä ei tarvitse olla mitään järjestystä. Joku kärsii siitäkin, jos on hakkuilta jäänyt puuntähteitä metsään, mutta minua ne ei haittaa. Tiedän, ettei ole kuin muutama vuosi, niin niitä ei enää ole. Ei metsässä ole ihmisen järjestystä. Se on oma maailmansa.

“Metsässä historia on läsnä. On helppo kuvitella, miten joku on täällä muutama tuhat vuotta sitten mennyt. Metsässä törmää todella vanhoihin elementteihin ja maastonmuodossa näkyy, mikä on ollut ennen merenpohjaa. Se on huikea ajatus. Siitä rannalta se metsä on lähtenyt leviämään.”

Kun aikaa on paljon kulunut, niin tarinoita noilla metsillä varmasti olisi kerrottavana. Puut ovat kuitenkin hiljaisia niin kuin nuo asukkaansakin. Minun vaari oli ollut Kanadassa metsätöissä, mutta se siitä mitään puhunut, eikä sitä lapsena osannut kysyä. Ne on niin vähäpuheisia nämä tämän alueen miehet, että tarinat jää kokijoilleen.

Yksi liikuttava juttu tässä kuitenkin tuli mieleen, kun tuttu isäntä oli ollut hirvimetsällä ja kaatanut hirven. Oli kaadostaan tyytyväinen, mutta hirvi oli kaatuessaan kaatunut männyn taimen päälle ja siitä mies pahoittanut mielensä. Aika hyvin isäntä oli saanut taimen poljettua pystyyn, mutta säikähtänyt se oli. Näki taimen niin arvokkaana. Siitä tuli mieleen, että voi sitä yhtäkin rakastaa, vaikka satoja omistaa.

Metsästä katsellen

“Minä katson metsää sisältä päin ja kaupunkia ulkoapäin. Kun minulla on varmasti paljon virheellisiä käsityksiä kaupunkilaiselämästä, niin sielläkin varmaan on väärinkäsityksiä metsäelämästä. Aika kapeita uomia kuitenkin elämää mennään ja tiedostan sen, että voin olla kapea jossain asioissa, mutta metsän minä tunnen sisältä päin.”

Ylä-asteella olin aikalailla luonnonsuojelija ja vihreisiin päin kallellaan, mutta vanhemmiten mieli muuttui. Ei sitä voi olla umpivihreä, kun maalla asuu ja pitää luonnosta elää. Se on mahdotonta, ettei mihinkään koskisi, mutta kohtuus kaikkeen. Jotenkin talousnäkökulma on ollut elämän realiteettina, mutta ei se ole minulta vienyt satuja ja runoja, tai metsän taikaa. Siinä on löydettävä kompromissi, miten elää luonnon kanssa sovussa.

Ehkä ihmisille on vieraantuneet luonnosta. Metsästä on tullut jonkinlainen extreme-kokemus. Kun siellä käy kesälomalla vähän olemassa, niin kyllä metsän maailmaan on aika vaikea päästä sisään. Luonnonsuojelu on erittäin tärkeää, mutta on siinäkin paljon ymmärtämättömyyttä. Suhtautuminen on niin fanaattista ja mustavalkoista. Mediallehan se on herkullinen asetelma.

”Itse, kun joudun metsää pohtimaan useammasta suunnasta, niin ehdottomuus häipyy.”

Metsän omistajana

Koen olevani puutarhuri, en pihatarhuri. Minulla on puutarha, joka on tuolla metsässä ja sitä minä hoidan. Siellä minä yritän tehdä hyviä tekoja puiden hyväksi, viljellä ja varjella, kuten raamatussa sanotaan. Se on luontoa hoitavan ihmisen osa, eikä sitä kaikkea halua puskea kumoon ja muuttaa rahaksi. Metsä on annettava tulevalle sukupolvelle yhtä hyvässä kunnossa kun sen on saanutkin, kasvavana ja elävänä.

Metsä vaatii tekijältään sietokykyä. Siellä on hyttysiä, sataa, kuuma tai kylmä ja työ on raskasta. Silti kovasti nautin siitä, että työ vie metsään. Ihminen on sellainen, että keho vaatii liikuntaa. Kun on tarpeeksi yksinkertainen ja fyysinen työ, niin se on hyväksi kropalle ja nupille.

Onhan se hieno tunne sanoa olevansa metsänomistaja. Vaan on siinä toinenkin puoli, että metsä omistaa minut.

Vaikka digiloikista puhutaan, niin kyllä sitä saapasihmistä vielä tarvitaan. Ne on hurjia haaveita, että ilmakuvista katsotaan kaikki, vaikka drone onkin aika hyvä apuväline kun se lentää metsän päällä. Silti ei vielä pärjätä ilman ihmistä, joka sotkee saappaansa ja hanskansa.

Näissä kone- ja motohommissa on tietty etunsa. Tehtaat tarvitsee tänä päivänä niin paljon puuta, eikä sitä sellaista määrää sieltä miesvoimin ikänä saada. Toisaalta koneet voisi olla pienempiä, kun kohteet on niin erilaisia. Metsänhoitoyhdistykselle urakoiva yrittäjä osti pienimmän harvesterin mitä markkinoilla oli, mutta se oli kuitenkin isompi kuin edellinen kone. Minkäs teet, ei sitä kuitenkaan ole enää paluuta siihen, kun hevosella tehtiin. Suomen metsätalous ei pyörisi niin. Metsä on kuitenkin edelleen tärkeä tulonlähde ja valtio käyttää niitä raaka-aineita, joita sillä on. Ei täällä joka paikasta kultaa vuolla.

“ Vaikka metsä on voimavara, niin kyllä se huoliakin aiheuttaa. Olen esimerkiksi raivoissani, kun hirvet syö männyntaimia. Usein ajattelee, että tuleeko tuulikaatoja ja nytkin mietin niitä viime kesän sirkkataimia selviävätkö ne kuivuudesta. Ja on tämä metsäpalovaroituskin. Toisaalta metsä on sitten täynnä iloa, kun sinne tulee hiirenkorvia. Että sieltä ne tulee ilot ja surut.”

Metsä näyttää mittakaavan

Minulle metsä on näyttänyt mittakaavan. Ihminen on aina, että minä tässä nyt ja huomenna, mutta metsän mittakaava onkin sata vuotta tai enemmän. Pitää vain yrittää juurtua ja tavoitella hitaasti taivaita. Onneksi sitä ihminenkin pääsee näkemään mitä 20 tai 50 vuodessa tapahtuu. Se on mahtava tunne, kun on ratketa omiin iloihin tai suruihin, niin metsä antaa niille sopivamman koon. Niin se on, että minä olen pieni ja metsä suuri.

Eihän metsä ihmistä tarvitse, mutta ihminen tarvitsee metsää.”

Nythän sitä tietysti yritetään, että metsän kierto olisi mahdollisimman lyhyt. 50–60 vuotta ja metsä kumoon, mutta silloinhan arvo vasta alkaa kasvaa. Kyllä pitää antaa aikaa vähintään 80–100 vuotta. Metsä mistä tehdään talot ja lattialankut vaatii aikansa ja kyllä se on sille suotava. Ei ole lyhyt tie tulla metsäksi.

“Muistan kun olin ulkopalstalla kymmenen vanhana. Isä neuvoi että ota vähän niitä siemeniä käteen ja polje saappaalla maahan. Mietin, että ei kai tästä voi tulla mitään, mutta epäluulostani huolimatta metsä siitä tuli.”

 

”Voi jospa salakuljettaisin taivaaseen kotimetsän männynkävyn.

Voi jospa taivaassa olisi jotain kevyttä metsänhoidollista hommaa,
vaikka puiden kättelyä ja linnunpesien laskemista,
erikseen männyistä ja kuusista ja haavoista ja pihlajista ja koivuista.

Sinne voisin mennä niihin hommiin hetimiten ja milloin vaan.
Ellen erehdy, sieltä löytäisin isäni ja isoisäni, taivaan metsän kätköistä.
Silloin taivaanpurojen solistessa itku tulisi ilosta.”

– Jaana Laakso