Tuomo Meskanen, Soini

Tuomo Meskanen Soinissa Kaipiaisessa 2018

Tuomo Meskanen, 74, metsuri

“Oikein kirosin, että tämä peli ei vetele. Löin kirveen nuotiopaikan kantoon ja sanoin että tämä on minun viimeinen palsta. Ikinä en enää hakkuupalstaa ottanut.“

Metsä oli siinä valtavan hieno työpaikka kun siellä sait olla itsesi kanssa ja kukaan ei liikkunut perässä. Sait tehdä ja tienata niin paljon kuin halusit. Kaikki oli itsestä kiinni ja kauniina päivinä sitä teki vihellellen. Se oli niin helppoa kun sen osasi. Toista se oli kun ensimmäiset räntäsateet tuli kanervikkoon. Niin olit vyötäröä myöten märkä, eikä siihen aikaan ollut mitään suojavarusteita. Siinä alkoi miettiä koulunkäyntiä ja muita hommia.

Ne viimeiset hakkuut tein kuukausipalkalla Keravan ja Tuusulan rajamailla ankaran pitkissä kuusikoissa. Siellä otettiin 4-5 tukkia kuusesta. Ne oli oikeita puita toisin kuin täällä Pohjanmaalla, jossa ne on lyhyempiä. Metsurin urani loppui vuoteen -73, jonka jälkeen aloin opiskella. Työn luonne muuttui tuolloin 70-luvulla kokonaan, kun ruvettiin tekemään tehtaiden vaatimuksesta pitkää tavaraa. Tein urani pääasiassa kaksimetristä. En tykännyt nelimetrisestä yhtään. Nyt siitä ajasta, kun miehet teki kappaletavaraa, ei ole jäljellä enää mitään.

Vakituisena metsurina ollessani kolme viimeistä vuotta olivat raskaimmat. Kevätpäivät kun tuli, niin pistin havuille maate enkä yhtään pölliä katkassu, niin kova se väsymys oli. On ne kovia miehiä, jotka koko elämänsä tekee.

Metsätyöt kulki elämässä mukana metsurin työn lopettamisen jälkeenkin, kun olin muutaman vuoden tilanhoitajana Tuusulassa Saksan kartanolla. Syntymäkuntaani Soiniin muutin takaisin 80-luvun alussa, mutta paluuni jälkeen en ole juuri sahaan koskenut. Ne minun metsähommat sijoittui sinne lapsuuteen ja nuoruuteen.

Lapsuus metsässä

Lapsuudessani metsä oli läsnä arjessa voimakkaasti. Kosketus metsään on hajuja myöten tuttu ja joka ikinen lammikko sekä hauenpoikanen rannasta kämmenellä tutkittu. Metsät olivat myös se leikkipaikka siinä talon ympärillä, että kyllä minä luonnon luulen hyvin tuntevani.

Nuorena viihdyin kaikista parhaiten metsässä. Tunsin voimakkaasti, että olen osa metsää. Ei minulla ole ollut missään niin rauhallinen ja hyvä olla kuin siellä oli. 15 vuoden iässä metsästin paljon ja silloin tuli Soinin metsissä ravattua paljon. Koiran kanssa käytiin parhaimmillaan 25 kilometrin päivälenkkejä. Ne oli tärkeitä hetkiä itselle. Sellaisia nuoren pojan kokemuksia, joita ilman en olisi tullut toimeen.

Tutussa metsässä parasta on muistojen määrä. Edelleen, kun siellä liikkuu niin tulee paljon asioita mieleen, joita luulee jo unohtaneensa. Siinä ei tarvita kuin yksi kivi, niin muistot tulevat mieleen. Nyt tämäkin juttu jo naurattaa, mutta silloin lapsena pahoitin mieleni kunnolla, kun kerran pyydystettiin ansalangoilla metsäkanalintuja. Yhteen aikaan meillä oli sata lankaa metsässä. Lintu juoksi lanka kaulassa kiven alle ja isommat pojat piruuttaan sanoivat, että työnnä kätes ja ota pois. En tohtinut, niin pilkkasivat koko päivän asiasta. Edelleen tuo kiven kohdalla hymyilyttää.

Ensimmäisiä varsinaisia metsätyömuistoja oli, kun oltiin Karstulassa kylvöhommissa. Koko perheen voimalla metsähallituksen kulotetulla alueella, siskolikkakin oli mukana. Viisi miestä kuokki edellä ja me lapset ripoteltiin siemenet. Silloin kylvettiin siellä mustassa loputtoman pitkässä aukossa, joka jatkui silmänkantamattomiin. Metsähallitus hakkasi ja kulotti tuolloin satoja hehtaareita parasta metsäänsä. Siitäkin on aikaa jo 60 vuotta. En ollut paljoa toisella kymmenellä ja tuolta alueelta on taidettu kaataa jo tukkeja. Sellanen se on metsän kierto.

Pienestä asti olin mukana töissä miesten kanssa. Alkuun pistin koivunhalkoja ”pihtiin” kuivumaan kun ne silloin pinottiin metsään. Noukin minä marjojakin. Siitä se lähti. Iän karttuessa siirryin raskaampiin töihin. Tietysti talossa tehtiin maataloustöitäkin, mutta metsä oli merkittävä lisäansio. Vanhemman veljen lähdettyä Ruotsiin töihin tein isäntien hankintahakkuita ja kolme vuotta olin vakituisena metsurina Tehdaspuulla. Siitä siirryin etelään, jonne urani metsurina päättyikin.

Tukkikämpällä

Kun talon työt oli syksyllä tehty, isä vei minut ja velipojan Kannonkoskelle. Se oli Peräpotmo nimeltään se kämppä. Siellä oli 30 jätkää, kämppäemännät ja ruokailut. Jouluna isä sitten haki meidät rahojen kanssa pois. Ne oli kovia aikoja ne. Jätkät tuppasivat olemaan sellasia, että kiusasivat kun nuoret pojat saapuivat korvat märkänä työmaalle, mutta pettyivät kun oltiinkin niin hyviä työmiehiä. Korttia pelasivat kaikki yöt ja savu oli yläpetillä sakeaa, missä minäkin nukuin. Ei ollut pienellä pojalla itku kaukana.

Yhtenä aamuna velipoika tuli repimään hihasta, että nyt pimeään korpeen kun kello oli seitsemän ja väsytti niin raakasti. Kauko Käyhkö lauloi radiossa “Yön syli hellä on, päivä on armoton”. Het ihan itkin niin että ryystää piti jotta toiset ei kuule. Siinä tajusin oman kohtaloni niin kovasti. Se oli vuosi -59 ja minulla ikää 15-vuotta. ”

Suhde metsään

Ei metsätyössä kerinnyt ajattelemaan omaa osaansa luonnossa. Eikä siinä ehtinyt puuta surkuttelemaan. Ansioita minä siellä ajattelin ja pistin matalaksi sen mikä oli merkattu. En koskaan säälinyt puita tai nähnyt kokonaisuutta, ajattelin vaan sitä palkkaa. Tunsin luonnon kyllä pitkältä ajalta, mutta ei sitä osannut työtä tehdessä ajatella, mitä teen luonnolle.

Näen kuitenkin, että olen omassa työssäni ollut avustamassa metsän uudistumista. Olen kulottanut ja kylvänyt. Se on lähellä luonnon normaalia käyttäytymistä. Nykyään voin metsän puolesta oikeastaan pahoin. Murehdin kovasti siitä, mitä sillä tehdään ja mitä sille tapahtuu. Metsää kohdellaan nykyään paljon hurjemman huonosti mitä itse olen aikoinaan. Kun katson hakkuuaukkoja niin mietin, että eihän tuollaista saisi tehdä. Siinä sotketaan kaikki rihmastot ja pieneliöstöt tapetaan. Kulotus esimerkiksi säilyttää ne kaikki, menee vaan kuumana yli. Seuraava keväänä puskee puolukan vartta. Tämä nykyinen teollinen toiminta menee pelkästään pääoman ehdoilla. Ei metsä ole ikuinen ja sen pitääkin välillä uusiutua. Kaikki metsähän on joskus palanut tai muutoin tuhoutunut, mutta tällä nykyisellä systeemillä ei ole mitään tekemistä luonnollisuuden kanssa.

“Tulee vaan mieleen, että eikö metsää voida käsitellä helläkätisemmin, eikä niin perusteellisesti rikkoa. Nykyajan metsässä ei voi enää huonojalkainen liikkua eikä edes tienvarsia säästetä siltä hirvittävältä möyhimiseltä. Olisihan se silmällekkin parempi.”

Välillä kun ajan metsäautotietä, usein käännän vaan auton ja lähden takaisin kotiin. Se on se hävitetty metsä joka aiheuttaa surua, kun ei sille itse mitään voi. Isoja metsiä en ole nähnyt 60-luvun jälkeen. Kyllä siinä herää kysymyksiä, että onko ihmisellä oikeus tehdä näin. Eikö se kunnioita mitään rajaa ja luonnon normaalia rakennetta? Olisipa luonnolla oikeasti edes jossain alue, jossa se saisi elää omilla ehdoilla, joihin ihminen ei puutu.

Metsä elää omaa aikaansa, mutta kai se luonnon rytmi on ihmiselle liian hidas.”

 

Metsän merkitykset

Nykyisin suhteeni metsään on hyvin erilainen. Metsä ei ole enää ansiopaikka, mutta hyödynnän sitä edelleen monin tavoin. Nyt näen siellä erilaisia arvoja, kuten marjastus, luontokuvaus ja ulkoilu. Tunnen metsän sellasena kotona. Syksylläkin kun on viileän päivän metsällä, hengittää raikasta ilmaa ja evästä vähän mukana niin ei siinä illalla ole muuta ajateltavaa kuin rauha. Se on sellanen henkireikä. Se on kuin minun talon paikkakin tässä Soinissa. Umpimetsä alkaa talon takaa ja toisella puolella on peltoa. Se on kovin mieluinen tuo metsä tuossa taustalla. Siinäkin tosin tehtiin hakkuita ja heti vaikutti lintukantoihin.

Metsä pitää omaa ääntään ja liikettään. Tuuli nousee ja sieltä tulee kuulohavaintoja ja latvojen liikkeistä voi päätellä kaikenlaista. Se kyllä opettaa lukemaan itseään ja kertoo koko ajan lisää itsestään. Pelkkä liikkuminenkin vaatii jo keskittymistä ja taitoa, ei siellä voi mennä miten sattuu. Kun pitää silmät ja korvat auki, oppii kyllä mistä löytyy parhaat mustikkapaikat ja muut antimet.

“Olen metsän hallussa ja metsä hallitsee minun menoa. Ei se voi minua pysäyttää, mutta täytyy sitä osata kuunnella ja lukea kun siellä liikkuu”

Metsä vie omaan maailmaansa ja virittää mieltä. On pakko tunnustaa, että en ole laulumiehiä. Metsässä tulee kumminkin joskus vähintään hyräiltyä. On se vaikuttanut säveltäjienkin mieliin.

“Muistan yhden männikön Iiroon järven toisella puolella Karstulassa. Se oli vanha metsä, jossa oli vaan latvustossa oksat. Kun tulin siihen polun päähän niin usein lähti kanahaukka lentoon. Koin, että haukka antoi luvan, että nyt saat laulaa. Myöhemminkin sama polku herätti, joka kerta laulun ja kertaakaan en päässyt sitä polkua laulamatta. Kanahaukka, kun antoi luvan ja kilometrien päässä ei ollut ketään, niin mikäs siinä laulella. Mäntyjen alla kun akustiikkakin on jylhä, niin joskus tuntu että osaan laulaakin. Vaikka osaahan sitä jokainen omalla lintuäänellään.”

 

Kaipiainen, Soini, 2018